Elina Havu
Työelämä

Uratarina: ”Koko ajan olen kuitenkin ollut aallonharjalla”

Yhdistyksen tiedotustoimikunnan 1970- ja 80-luvuilla ylläpitämästä artikkelikokoelmasta löytynyt Helsingin Sanomien artikkeli vuodelta 1984 innosti toiminnanjohtajan avaamaan Googlen ja etsimään artikkelissa mainitun HSO-sihteeri Marit Liljelundin. Ja niin Marit löytyi ja pääsi kertomaan meille sekä Hesarin esittelemästä tapauksesta että omasta urastaan, josta ei vauhtia puutu.

Marit Liljelund kertoo yllättyneensä yhdistyksen yhteydenotosta. ”Olipa mielenkiintoista nähdä tuo artikkeli melkein 40 vuoden jälkeen!”, hän kirjoittaa meille sähköpostissaan ja lupautuu kertomaan lisää sekä Hesarin mainitsemasta tapauksesta että omasta urastaan.

Marit vastaa Teams-puheluun Turun saaristosta, jossa hän viettää suurimman osan kesästä. Kuvaruudulla näkyvät ikkunan takainen rauhallinen kesäinen maisema ja kauniit hirsiseinät. Hän on selvästi ehtinyt pohtia etukäteen urapolkuaan, sillä etukäteen mietittyjä kysymyksiä ei haastattelijan juuri tarvitse esittää, vaan uratarina kulkee eteenpäin kronologisessa järjestyksessä.

Eläkkeelle Marit ei ole vielä jäänyt, vaikka siihen olisi iän puolesta ollut mahdollisuus jo useamman vuoden ajan. Marit kertoo tekevänsä edelleen töitä omassa perheyrityksessä. Firmaa tosin siirretään parhaillaan seuraavalle sukupolvelle, jotta aikaa jää sopivasti myös lapsenlapsille.

HSO-sihteeriksi suoraan rehtorin kautta

Maritin tie HSO-sihteeriksi alkoi yllättäen 1970-luvun alussa suoraan Helsingin Sihteeriopiston silloisen rehtorin Ville Vihannon avustuksella. Liljelundin puoliso Pekka Liljelund oli perustanut vuonna 1973 perheyrityksen Perfo Oy:n ja oli sitä mieltä, että nyt tarvittaisiin vaimolle yrityksen tueksi kaupallinen koulutus. He ottivat yhteyttä suoraan rehtori Vihantoon, sillä hakuaika opistoon oli sattunut jo päättymään. Vihanto kutsui hakuajan päättymisestä huolimatta pariskunnan juttelemaan kanssaan toimistoonsa Helsingin Sihteeriopistoon ja tutustumisen jälkeen kutsui Maritin soveltuvuuskokeeseen. Koe meni läpi ja opiskelu alkoi.

Sihteeriopistossa Marit viihtyi erinomaisesti ja piti koulua hyvänä. Rehtori Vihannon kanssa heistä tuli opiskelujen kestäessä yhä parempia ystäviä. Marit toimi opintojen aikana myös oppilaitoslautakunnassa oppilasedustajana.

–  Valmistuin neljä päivää ennen kuin ensimmäinen lapseni syntyi. Tein ison vatsan kanssa viimeisiä pikakirjoitusharjoituksia, ja vatsa oli varsin tiellä, Marit nauraa.

Vuonna 1975 tapahtuneen valmistumisen jälkeen hän oli lasten kanssa kotona ennen työelämään siirtymistä. Lapsia perheeseen syntyi yhteensä kolme lasta. Ennen nuorimmaisen lapsensa syntymää Marit palkattiin yritykseen, josta hänet pari vuotta myöhemmin irtisanottiin perhevapaan jälkeen.

– Työpaikalla oli hyvä henki, kivoja ihmisiä ja tiimi oli hyvä. Olin toimitusjohtajan sihteeri, ja työhön kuului myös esimerkiksi myynnin tukena oleminen ja hoidin samalla myös kaiken mainonnan. Suoritin samalla myös mainonnan perustutkinnon.

 

Motoistaan toisen Marit oppi aikoinaan nyt jo edesmenneeltä kirjailija Juha Vakkurilta, joka perusti Beninissä toimivan suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskuksen ja taiteilijaresidenssin Villa Karon. Marit oli Villa Karossa stipendiaattina ja tapasi Vakkurin tuolloin.

– ”Kaikki kesken, kaikki hyvin.” Jos tulee ajatuksia, etten nyt ole tarpeeksi hyvä, en ole saanut valmiiksi jotain juttua tai on riittämättömyyden tunteita, tämä lause ja Juhan hymyilevät kasvot palaavat mieleeni.

Irtisanominen ei lannistanut

1980-luvulla keskustelu perhevapaista oli keskittynyt korostamaan lasten kotihoitoa, sillä kotihoidon tukijärjestelmä eli nykyinen kotihoidon tuki tuli käyttöön vuonna 1985. Vuonna 1980 äitiyslomaa puolestaan pidennettiin niin, että lasta pystyi hoitamaan kotona lähes kymmenen kuukauden ikään saakka. Perhevapaat vaikeuttivat luonnollisesti naisten työmarkkina-asemaa, vaikka sen aikaisten tutkimusten mukaan enemmistö naisista halusi lakisääteisten vapaiden jälkeen siirtyä takaisin työelämään.

Marit kertoo pitäneensä kuopuksensa äitiysloman normaalisti ja sopineensa esimiehensä kanssa paluusta vuoden alussa takaisin töihin. Vielä ennen pari viikkoa ennen joulua hän oli ollut mukana työpaikan pikkujouluissa, joissa Marit oli toivoteltu iloisesti tervetulleeksi takaisin töihin.

– Kyseessä oli erilainen irtisanominen, sillä siihen ei liittynyt esimerkiksi yt-neuvotteluja, vaan vain minut irtisanottiin. Olin ainoa äiti firmassa siihen aikaan. Jouluaaton aattona sain postissa kirjeen, että minut oli irtisanottu. Soitin heti firman hallintojohtajalle, mutta hän ei pystynyt ikinä selittämään irtisanomista minulle.

Marit ei tyytynyt osaansa, vaan otti yhteyttä silloiseen ammattiliittoonsa ja kysyi neuvoja, miten tilanteessa tulisi toimia. Kovin moni ei hakenut vastaavassa tilanteessa apua, vaan tapaukset jäivät pääasiallisesti piiloon. HS:n artikkelin mukaan oikeusteitse tapauksia lähdettiin tuolloin ajamaan vain harvoin.

Maritin tapausta hoitanut liiton juristi lähti viemään tapausta pontevasti esille mediaan.

– Päädyin sitä myöten aika moneen lehteen.

Liiton tuki auttoi ja korvauksena Marit sai irtisanomisestaan kolmen kuukauden palkan. Oikeuteen hän ei tapausta halunnut viedä, sillä pelko pitkästä oikeudenkäynnistä ja ikävien asioiden nostamisesta painoi päälle. Ratkaisuun hän oli muuten tyytyväinen, mutta yksi asia jäi kuitenkin vaivaamaan.

– Yritin selvittää [irtisanomisen] perimmäistä syytä, mutta se ei onnistunut. Tyttö, joka oli palkattu sijaisekseni, jäi vakituiseksi taloon. Se tuntui todella törkeältä, Marit puuskahtaa.

Kukkakauppiaasta uuden tietotekniikan eturintamaan

Marit oli viimeisen perhevapaansa, eli synnytysvapaan kuten termi tuohon aikaan kuului, ehtinyt jo hoitaa tuolloin alle kouluikäisille lapsilleen hoitopaikat, joten irtisanoutuminen ei häntä pysäyttänyt. Se ei myöskään tuntunut Maritista mitenkään dramaattiselta. Niinpä Marit aloitti vuoden alussa työt perheyrityksessä ja siirtyi myöhemmin pyynnöstä hänet irtisanoneen firman entisen myyntijohtajan perustamaan yritykseen. Vastuut tässä tehtävässä laajenivat koko ajan, ja Marit koki luontevana ottaa lisää vastuuta esimerkiksi yrityksen taloudesta.

Seuraava askel työelämässä oli hiukan yllättävä, sillä jälleen hänet irtisanoneen firman entinen työntekijä otti yhteyttä ja pyysi mukaan Helsingin Töölössä sijanneen kukkakaupan toimintaan.

– Lähdin jeesaamaan talousosaamisellani. Loppujen lopuksi kukkakauppoja hankittiin kaksi lisää ja olin osakkaana niissä mukana. Tein kaupassa taloushallinnon lisäksi paljon muutakin, esimerkiksi sidoin kaupan puolella kukkakimppuja.

Marit oli kukkakauppatyönsä ohessa alkanut tehdä freelancerina pieniä sivutöitä. Hän koulutti perheyrityksensä asiakkaita esimerkiksi käyttämään ostamiaan tekstinkäsittelykoneita, eräänlaisia PC:n esiasteita. Kun kukkakaupan taru pikkuhiljaa alkoi hiipua, pääpaino työelämässä alkoi siirtyä yhä enemmän kouluttamiseen. Jälleen kerran verkostojen merkitys nousi esille, kun koulutuskeikkaa alkoi yhä enemmän tulla niiden kautta.

– Tämä oman firman perustanut minut irtisanoneen paikan kaveri oli myynyt yrityksensä ja pyysi nyt minut uuteen työpaikkaansa sihteerin sijaan kouluttajaksi. Jatkoin tässä tehtävässä vuosikausia, ja tein myynnissäkin välillä puhtaasti myyntitöitä, Marit muistelee aikaa ennen 1990-luvun lamaa.

– Toimin kouluttajana ja ohjelmistoasiantuntija WordPerfect -ryhmässä. Meillä oli paljon rahaa käyttää markkinointiin ja asiakastilaisuuksiin, ja työ oli aivan mahtavaa! Myimme ohjelmaa pilvin pimein joka paikkaan. Tein paljon markkinointihommia, mutta päävastuuna minulla oli WordPerfectin jälleenmyyjäkunnan koulutus. Heitä oli satoja, ja opetin heitä käyttämään ohjelmaa niin, että he osasivat myydä sitä.

WordPerfectin voittokulku päättyi 1990-luvun alussa, kun Microsoftin Word tuli käyttöön. Tällöin oli myös Maritin aika siirtyä urallaan eteenpäin jälleen seuraavaan firmaan, jälleen verkostojen avulla.

 

 

Perheyritys ja ”downsiftaus” kutsuvat

Vuonna 1995 Liljelundien perheyrityksestä oli kasvanut sen verran iso, että Maritin puoliso Pekka pyysi häntä siirtymään omaan firmaan töihin. Siitä lähtien Marit on tehnyt töitä perheyrityksessä. Tuolloin firmalla oli suuri asiakas, suuret varastot ja toistakymmentä työntekijää. Työtahti oli samaten kiivas.

Vuosituhannen vaihteessa pariskunta heräsi siihen, että he voisivat elää leppoisamminkin eikä vetää Maritin sanojen mukaan ”isoa kivirekeä” eli isoa kahdenkymmenen työntekijän firmaa. Niinpä varastoista ja työntekijöistä luovuttiin. Pariskunta jäi pyörittämään firmaa kahdestaan, tällä kertaa asiantuntijan ja välittäjän roolissa. Lapset olivat tuossa vaiheessa muuttaneet jo pois lapsuudenkodistaan. Kun fyysistä paikkaa firmalle ei enää ollut, siirtyi pariskunta työskentelemään pääasiallisesti etänä.

– Olimme siinä vaiheessa jo kaksistaan, joten ratkaisu oli hyvä. Meillä on kakkoskoti Turun saaristossa ja teemme paljon töitä siellä. Onpa hyvä, että muukin maailma on huomannut etätyön edut, kuten me jo 20 vuotta sitten! Marit nauraa.

Liljelundeilla on kahdeksan lastenlasta. Yksi lapsista asuu Kaliforniassa, joten pariskunta viettää aina talvet Yhdysvalloissa, luonnollisesti firmaansa sieltä käsin etänä pyörittäen.

– Tietotekniikka on mahdollistanut tämän kaiken. Aikaerokaan ei häiritse, varsinkin nyt kun poika on jo auttamassa firman töissä.

Maritin mukaan elämän downsiftaamisessa parasta ovat olleet hitaat aamut. Hän toivoo, että maailma olisi koronan myötä oppinut paljon uusia työskentelytapoja.

– Kaiken ei tarvitse olla niin tiukkapipoista, hän korostaa.

Toteutuneita haaveita eli ura kuvataitelijana ja Mummina

Seuraavaksi Marit onnistuu jälleen yllättämään. Hän kertoo valmistuneensa vuonna 2003 kolmen vuoden opintojen jälkeen kuvataiteilijaksi Taidekoulu Alfasta. Sen jälkeen Marit on tehnyt itse taidetta sekä myös opettanut kuvataidetta. Hän lupautuu myös antamaan jutun kuvitukseksi pari otosta taiteestaan.

– Tärkein työni tällä hetkellä on kuitenkin mummius! Olen tässä elämäntilanteessa ihan ekaksi Mummi. Jokainen lapsenlapsistani on ainutlaatuinen ja ihana, Marit kertoo leveästi hymyillen.

Koronan takia he joutuivat tänä keväänä aikaistamaan Kaliforniasta Suomeen paluuta, joka ilmiselvästi harmittaa Maritia valtavasti.

– Meidän piti olla siellä huhtikuun loppuun, sillä juuri koronan aikaan olisi tarvittu Mummia ja Muffaa. Nyt emme voi lainkaan suunnitella matkoja tyttären perheen luokse.

Vastoinkäymiset ovat osa elämää

Marit pohtii uraansa ja sen käännekohtia. Hän uskoo osanneensa vaistota, milloin tehtävästä oli aika lähteä pois ja siirtyä eteenpäin kohti uusia haasteita.

– Olen ollut paljon mukana sellaisessa, joka on noussut valtavasti ja sitten laskenut. Koko ajan olen kuitenkin ollut aallonharjalla. Ehkä osasin vaistota, että alamäki alkaa pian, joten osasin lähteä jotenkin ajoissa. WordPerfect -ohjelman kanssa kävi ainakin näin.

Marit kertoo olleensa aina todella kiinnostunut tietotekniikasta. Hän teki opintojen aikaisen harjoittelunsa tietotekniikkafirmassa.

– Jouduin vähän vahingossa tällaiselle tietotekniselle alalle. Meillä oli aina viimeisen päälle laitteet työn puolesta, sain ne kotiinkin. Mies on ollut samoin todella kiinnostunut viimeisimmästä tekniikasta.

Maritia ei harmita yhtään, että hänet silloin vajaa 40 vuotta sitten irtisanottiin.

– Ei ollut silloinkaan ”hard feelings”, en olisi mennyt missään nimessä takaisin [sen tapahtuneen jälkeen].

Hän haluaakin sanoa tämän haastattelun lukijoille, että jos yksi ovi menee kiinni, niin kaksi aukeaa. Tämä on Maritin mielestä ehkä kliseistä ja moneen kertaan sanottua, mutta sen on elämä hänelle opettanut. Hänen mukaansa elämään kuuluvat myös vastoinkäymiset.

Toisen mottonsa hän oppi aikoinaan nyt jo edesmenneeltä kirjailija Juha Vakkurilta, joka perusti Beninissä toimivan suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskuksen ja taiteilijaresidenssin Villa Karon. Marit oli Villa Karossa stipendiaattina ja tapasi Vakkurin tuolloin.

– ”Kaikki kesken, kaikki hyvin.” Jos tulee ajatuksia, etten nyt ole tarpeeksi hyvä, en ole saanut valmiiksi jotain juttua tai on riittämättömyyden tunteita, tämä lause ja Juhan hymyilevät kasvot palaavat mieleeni.

Teksti: Elina Havu
Kuvat: Marit Liljelund